Me, myself and I

Innokkaana aloittamaan uutta kurssia tutkailin kurssimateriaaleja ja tehtäviä heti niiden ilmestyttyä Moodleen. Ja tarkkoina tyttöinä kurssitoverini kanssa laitoimme tarkentavia kysymyksia opettajalle blogien kirjoittamisesta. Saimme ohjeet sekä myös vinkin, että lähteitä tähän ensimmäiseen blogiin ei tarvita, mutta aiemmilla kursseilla on tässä hyödynnetty esimerkiksi bussi-metaforaa. Niin siis mitä? Piti googlata kyseinen tarina ja kuunnella se. Tarinassa olen oman elämäni bussikuski ja kyytiin nousee erilaisia häiriköitä ja omia ohjeitaan antavia tyyppejä, ja kysymys kuuluu jatkanko päättäväisesti omaa reittiäni häiriköistä piittaamatta. Googlettakaa itse tarina, jos se alkoi kiinnostamaan, koska minä kerron nyt toisen tarinan.

Päätimme tänään ajella Loviisaan Wanhat talot -tapahtumaan. Keksimme jutun myöhäisellä aamupalalla ja tavallaan meillä olisi aikataulullisesti ollut syytä suoritua päämäärän suorinta tietä ja lujaa. Sen sijaan päätimme ajella vanhaa tietä, fiilistellen päivän teemaa ja näin orientoitumalla kohteen kuvioihin.

Matkalla Porvoon kohdalla jämähdimme ajelemaan neljääkymppiä pyöräilijäjoukon kannoille. Menossa oli iso pyöräilykilpailu. Isäntä jo huokaisi meidän tehneen väärän valinnan. Minä taas ilahduin uudesta tilanteesta, hienoista kuvausmahdollisuuksista sekä hitaasta vauhdista, joka mahdollisti myös ympäristön paremman havainnoinnin. Huomasin ihania taloja, kauniita pihoja, erikoisia kasveja sekä kadehdittavia kasvihuoneita. Innostuimme näkemästämme miettimään muutoksia omalle pihallemme. Näin jo matka valmisteli meitä päämäärään, jossa näimme lisää mielenkiintoisia koteja ja pihoja.

Tällä lähiseutumatkailutarinalla haluan osoittaa, että suorin reitti Aasta Beehen ei aina ole ainut vaihtoehto, eikä joka tilanteeseen paraskaan. Matkalla on tietenkin vaikutusta milloin saavumme perille, mutta myös siihen millaisena saavumme perille. Molemmissa matkoissa on puolensa. Itse haluan ajatella, että kun olen pitkän työkokemuksen muilta aloilta omaava vastavalmistunut, tehdyllä erilaisella matkalla olisi omat etunsa ja saapuisin uudelle uralle, uuteen työpaikkaan, mielenkiintoisia ja käyttökelpoisia eväitä matkalta kerryttäneenä.

Tämä metaforani ehkä nyt hieman vielä takeltelee ja kaipaa viilaamista, mutta olen siis pitkän uran tehnyt entisellä alallani, hieman epävarmana pian valmistuva uudelle alalle. Tämä paketti tuntuu toisina päivinä ihan ässälle, toisinaan ihmettelen mihin olen ryhtynyt.

Kurssilta odotankin uusia oivalluksia omaan tilanteeseeni, toisaalta vakuuttavia valmiuksia toimiin sekä kotona että konttorilla (hei, olen teinin äiskä, kaikki tasapaino tähän taloon toivottavaa). Olen opiskellut kymmeniä vuosia sitten NLP:tä pitkään ja hartaasti. Harkitsin työnohjaajan uraa, mutta mainosmaailma bileineen ja selkeästi parempine palkkoineen vei mukanaan. NLP-kurssit eivät kuitenkaan menneet hukkaan, opit ovat olleet jossain määrin käytössä tiiminvetäjänä.

Tiiminvetäjänä olen vastannut koko porukan aikatauluista ja resursseista. Samalla logiikalla olen huolehtinut omista resursseistani. Esimerkiksi kirjaan työtehtävät ja aikataulut ajoissa ylös, jolloin pystyn priorisoimaan hommat sekä pyytämään ajoissa apua. Uskallan myös pyytää apua sekä määrään että sisältöön. Eli uskallan myöntää, jos en jotain osaa tai ymmärrä ja etsin mahdollisimman hyvän opastajan talosta. Olen avoin, annan rohkeasti palautetta, kehun ja kiitänkin tiimiläisiä usein, jolloin olen saanut itsekin palautetta, jota itseohjautuvassa organisaatiossa kaipaan toisinaan.

Oppijana toimin paljon edellä mainittuun tyyliin. Hahmotan kokonaisuuden, aikataulutan, hankin tietoa ja mielelläni keskustelen jonkun kanssa aiheista. Koulun käynti onkin tuonut parisuhteeseen mukavalla tavalla uusin aihein polveilevia keskusteluja ja ahaa-elämyksiä. Innostun helposti ja luulen ehtiväni vaikka ja mitä, joten rajoista ja jaksamisestani minun on huolehdittava. Siksi käynkin tasan tiettyinä päivinä sitoutuneesti sovituissa jumpissa. Nyt kun en ole töissä lenkkeilen joka päivä, joogaan joka toinen ja pyrin nukkumaan tarpeeksi. Näillä eväillä opiskelu sujuu paremmin kuin väkisin pänttäämällä. Varsinkin kun VAC-testikin vahvisti minun olevan kinesteettinen oppija, opin tekemällä parhaiten. Eli ne keskustelut toimivat, listat ja käsin kirjoittaminen auttavat, toivon projektitehtäviä ennemmin kuin tenttejä. Ja harrastan ajatusten jäsentelyä pitkillä lenkeillä, toisinaan äänikirja sopivasta kurssin aiheesta korvissani.

Tavoilleni uskollisena olen jo kurkkinut ja pohtinut seuraavia aiheita. Olen aika innoissani aloittamassa tätä kurssia sekä bloggarin taivaltani.